Martti Piltz, Mobilia

Liikenneympäristöt osana kulttuuriympäristöä ja valtion kiinteistövarallisuutta

liikenneympäristö muodostuu väylistä, rakenteista, rakennuksista ja maisemasta. liikenneväylä yhdistää kansalaiset yhteiskunnan palveluihin, ja yhteiskunta  saavuttaa kansalaisensa liikenneväyliä pitkin. Jokaiseen suomalaiseen asumukseen johtaa tie tai katu. liikenneympäristö on jokaisen suomalaisen yhteistä  päivittäistä kokemusta.

Jokainen liikennemuoto on tarvinnut ja tarvitsee jatkuvasti palveluita toimiakseen. Niiden tuottamiseen on kehittynyt usein tyypillisiä palvelurakennuksia. Esimerkkinä mainittakoon tien varren palvelurakennukset 1300-luvun kestikievareista nykyajan ABC-asemiin tai postin rakennuksiin. Kulkuväylien historia ja  kehittyminen kertovat yhteiskunnan vaiheista.

Valtio omistaa merkittävän osan liikenneympäristöstä. Liikenneviraston omistajahallinnassa ovat väylät, kuten tiet, rautatiet ja vesiväylät. Tähän kiinteistövarallisuuteen sisältyy kulttuurihistoriallisesti helposti havaittavia arvokkaita rakenteita ja rakennuksia, kuten rautatieasemia, kanavarakenteita ja  majakoita. laajemmin katsottuna koko liikenneympäristö on kulttuurihistoriallisesti arvokas. Valtion toimijoista myös Metsähallituksen omistajahallintaan sisältyy  paljon liikenneympäristöä. Toisaalta liikenneympäristöön ja maisemaan keskeisesti vaikuttavat satamat, kadut, rakennukset ja rakennelmat ovat pääosiltaan  kuntien tai yksityisten omistajien omaisuutta.

Historiallisesti liikenneympäristöt kulttuuriympäristön osana ovat mittava tietovaranto. Liikenteen luonne on dynaaminen, ja siinä muutoksen nopeus on ehkä  suurempi kuin muissa kulttuuriympäristöissä. Liikenteelle tyypillinen uuden ja modernin ihanne hämärtää kulttuuriperinnön elinkaaren. Muutoksen seuraaminen,  nykydokumentointi, saattaa olla keskeisin tapa hankkia lisätietoa kohteiden arvottamiseksi ja uudempien liikenneympäristöjen ja kerroksellisuuden vaalimiseksi. Siinä missä esimerkiksi arkeologinen tutkimus on tuottanut merkittävää uutta tietoa liikenneympäristöstä, ei liikennettä nähdäkseni silti ole tutkittu järjestelmänä, vaikka se luonteensa mukaisesti toimii sellaisena. Ehkä liikennejärjestelmän tutkiminen avaisi jotain uutta.

Valtion keskeinen asema

Suomen liikennejärjestelmälle on tunnusomaista valtion keskeinen asema. Keskushallinto on tarvinnut aina liikenneyhteyksiä. Hallinto ja sotatoimet eivät onnistu ilman toimivaa liikennettä. Vuosisatoja olivat liikenneväylien rakentaminen, kunnossapito ja liikenteen ylläpito maanomistajille sälytetty veroluontoinen rasitus. Nykyisen Suomen alueella on säilynyt Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen valtion liikennerakentamisen kulttuuriperintöä.

Yhteiskunnan kehittyminen on lisännyt liikennetarpeita. liikenteen väyläinvestoinnit ovat olleet mittavia Ruotsin vallan loppupuolelta alkaen. Vaikka teiden ja tiesiltojen rakentaminen säilyikin maanomistajien velvollisuutena, niiden suunnittelu, rakentaminen ja hoito alkoivat vaatia erityistä osaamista. Osaaminen, tuotanto ja kalusto keskitettiin valtion tie- ja vesirakennushallinnolle. Lähes tarunomainen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH) – lempinimeltään ”Vesivaltio” – on edeltäjineen rakentanut nykyisen liikenneverkon lähes kokonaisuudessaan: tiet, sillat, meriväylät, majakat, kanavat, lentokentät ja rautatietkin vuoteen 1924 saakka.

 Vuoden 2010 alussa liikenneviraston omistajahallinnassa olevan valtion kiinteistövarallisuuden tasearvo oli noin 18,6 mrd. euroa, josta erilaisten väylärakenteiden osuus oli noin 17,8 mrd. euroa. väylistä teitä oli 78 000 km, rautateitä 5 900 km ja vesiväyliä 16 000 km.

Liikenneympäristön kerrostumat

Suomen liikenneverkko on syntynyt pitkälti rannikon satamapaikan ja sisämaan asutuksen välisistä kulkureiteistä. Sisämaahan on kehittynyt keskuksia, jotka ovat synnyttäneet ympärilleen omat kulkuväylänsä. Esimerkkinä tästä mainittakoon Hämeen Härkätie, joka yhdistää Turun ja Hämeenlinnan. Ruotsin hallinto ja sotalaitos rakensi itärajansa turvaksi linnoja, joihin tarvittiin tieyhteydet. Kulkureitit ovat ohjautuneet luonnonmaantieteen mukaisesti edullisille linjauksille. Suomen maanteiden linjaukset tunnetaan keskiajan lopulta alkaen ja meidän päiviimme saakka uudet tiet on rakennettu samoihin käytäviin usein samalle linjaukselle. Vaikka kanavat ja rautatiet ovat satoja vuosia nuorempia, on nekin rakennettu uusittaessa samoille paikoille. Joka puolelta liikenneverkkoa on luettavissa myös sotahistoriaa, niin Ruotsin ja Venäjän vallan kuin Suomen itsenäisyyden ajalta.

Talouden aktiviteettien voimistuminen teollistumisen myötä ja liikennevälineiden koneistuminen ovat muuttaneet kulkuväylien vaatimuksia. Viimeksi kuluneen  sadan vuoden ajalla betonirakenteet ja teiden kestopäällystäminen ovat eittämättä eniten muuttaneet liikenteen kulttuuriympäristöä. Näkyvimmät muutokset ovat hyvinvointi-Suomen ajalta, jolloin väylästöä on jouduttu kehittämään aikaisempaa lyhemmällä aikajänteellä. Uudet rakenteet ovat toistaiseksi aina olleet edeltäjiään  suurempia ja raskaampia, jolloin vanhat tiet, kanavat, satamat ja rautatiet ovat joko jääneet uudistuneiden rakenteiden alle tai kadonneet. Liikenteelle  luonteenomainen dynamiikka muokkaa voimakkaasti liikenneympäristöä ja kulttuuriperintöä. Moni hyvinvoinnin ajan liikenteen tunnusmerkki, kuten linja-autoasema, polttoaineen jakeluasema, bensiksen kahvila, postitoimisto tai rautatieasema on nähtävä katoavana kansanperinteenä. Ei kai enää missään Suomessa  ole puhelinpylväitä teiden tai rautateiden varsilla? Kadonnutta perintöä ovat nekin.

Koska suuri osa liikennerakentamisesta on ollut valtiollista, voidaan niistä löytää tietoa arkistoista. Koska kanavat, satamat, rautatiet ja sillat ovat olleet aikansa korkeaa teknologiaa, ovat ne kiinnostaneet aikalaisia, jotka ovat tuottaneet niistä paljon kirjallista materiaalia niin tekniikan, matkailun kuin liikenteen näkökulmista. Tietojen säilymisessä keskeistä on kuitenkin ollut, että valtion hallinnossa on pitänyt merkitä asiat muistiin ja arkistoida dokumentit. Hyvää dokumenttipohjaa on myös kartoissa, koska sekä Ruotsi, Venäjä että Suomi ovat pystyneet tuottamaan kansainvälisestikin katsottuna korkeatasoisia karttoja.

Liikenneympäristöjen suojelu

Liikenneympäristön kulttuurihistoriallisesti arvokkaasta kiinteistövarallisuudesta voidaan muinaismuistolailla rauhoittaa tapauskohtaisesti harkiten käytöstä poistunut infra. Nuorempia ja muinaismuistolain ulkopuolisia liikenneympäristön rakennelmia on suojeltu kaavoituksen keinoin. Osa kuuluu valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen (RKy) kohteisiin. Laki rakennusperinnön suojelusta (2010/498) antaa selkeän pohjan suojelutarpeiden arvioinnille. Sen arvottamiskriteeristö on hyvin samankaltainen kuin museokokoelmilla. laeilla pystytään siten suojelemaan laaja-alaisesti liikenteen kulttuurikohteita.

Maantielain (503/2005) 3 §:n mukaan maantieverkkoa kehitettäessä ja hoidettaessa on otettava huomioon rakennetun ympäristön kulttuuriarvoja. Maantielain mukaisia ”valtionteitä” täydentävät yksityistiet. yksityistielain (358/1962) mukaan yksityistien perustaminen ei saa vaikeuttaa kaavan toteuttamista. Katu on asemakaavaalueiden liikenneväylä. Maankäyttö- ja rakennuslain (132/2010) 85 §:n mukaan katujen rakentamisessa on velvollisuus noudattaa asemakaava. On varsin yleistä, että kaavoituksen keinoin suojellaan vanhoja teitä. Käytössä on yleensä kaavamerkintä s, jonka määräys on jotakuinkin seuraava: Historiallinen tie. Tien linjausta ja suhdetta ympäristöön ei saa muuttaa. Suuremmista tietä koskevista maankäyttöhankkeista on pyydettävä museoviranomaisten lausunto.

Tie- ja vesirakennushallitus aloitti 1980-luvulla vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti valtakunnallisen tieliikenteen näkökulmasta keskeisten tie- ja siltakohteiden
vaalimisen. Kohteita kutsutaan museoteiksi ja -silloiksi, ja niitä on yhteensä 55. Tavoitteena on säilyttää ja esitellä tieverkon eriaikaisia kerrostumia, erilaisia rakenteita sekä säilyneitä tiemaisemia. Tämänkaltainen kulttuurihistoriallisen kohteen paikallaan vaaliminen tallentaa liikenteen kulttuuriarvoja kustannustehokkaasti.

Kulttuurihistoriallisesti merkittävien liikenneympäristöjen valinta

Säilyttämisen lähtökohdaksi tarvitaan inventointeja, joissa näkökulmana on liikenneympäristö kokonaisuutena. Tutkimustietoa erillisistä liikennemuodoista, niiden infrasta ja kalustosta tuotetaan melko runsaasti. Niiden merkitys liikenteen kulttuurihistoriallisten kohteiden arvottamiseen ja valintaan on ollut melko vähäinen. Ehkä helpoin tie olisikin Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen inventoinnin täydentäminen liikenneympäristöjen näkökulmasta.

Liikenneviraston museotie- ja museosiltakokoelman kohteita on jatkuvasti tutkittu. Jokaisesta kohteesta on historiatieteellinen selvitys. Niitä on hyödynnetty kohteiden hoito- ja ylläpitosuunnitelmissa, joita on laadittu noin neljäsosalle kohteista. Näihin hoito- ja ylläpitosuunnitelmiin on sisällytetty hoitosuosituksia tiealueen ulkopuolelle tieympäristöön. Usein nämä suositukset on otettu vastaan erittäin myönteisesti. Tätä kokemusta tullaan hyödyntämään myös rautatie- ja vesiväyläkohteisiin. Museo-, tie- ja siltakokoelmaa tutkittaessa ovat sen puutteet avautuneet. Niistä keskeisimpiä ovat hyvinvointi-Suomen kohteet. Myös joitakin olennaisia puutteita, esimerkiksi toimiva lossi, on löytynyt varhaisemmilta ajoilta.

Merkittävin ongelma liikenteen kulttuuriympäristön hoitamiselle on kokonaiskuvan utuisuus. Liikenneympäristöä ei ole rakennettu toimimaan yhtenäisenä järjestelmänä, vaikka se sellaisena onkin toiminut. Vuonna 2015 aloitettiin tutkimus, jonka tavoitteena on luoda kokonaiskuva Suomen liikennejärjestelmän historiasta. Se tulee tarjoamaan uudenlaisen pohjan liikenteen kulttuuriympäristön arvottamiselle.

Olennaisinta on lähteä inventoinnista; mitä meillä on ollut ja mitä on jäljellä. loppujen lopuksi kaikki lähtee tiedosta, arvottamisesta ja valitsemisesta. Kriteeristö on valmiiksi laissa rakennusperinnön suojelusta. liikenteen kulttuurihistorian tallentamiseen päästään vain laajalla yhteistyöllä ja kokonaiskuvalla, jossa valtio liikenteen kulttuurivarallisuuden omistajahallitsijana on keskiössä. Museoviraston ja liikenneviraston yhteistyösopimus avaa paljon uusia mahdollisuuksia.

Lähteet

Ekosaari, Maija; Jantunen, Sari; Paaskoski, leena, 2013: Kokoelmapolitiikan muistilista museoille. Helsinki.

Niukkanen, Marianna: 2009, Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, Helsinki.

Suomen museotiet ja -sillat (ELY-keskus) www.ely-keskus.fi

Tiehallinnon perinnetyön käsikirja, 2003, www.alk.tiehallinto.fi

Valtioneuvoston päätös valtakunnallisista alueiden käyttötavoitteista, 2001, Helsinki.

Västi, Emilia; Sarantola-Weiss, Minna, 2015: Kokoelmapoistojen hyvät käytännöt, Helsinki.