Jarkko Sinisalo, Museovirasto

Valtion rakennusperintöä lukemassa

Käsitteitä ja rajanvetoja

Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain (498/2010) mukaan rakennusperinnöllä tarkoitetaan rakennettua kulttuuriympäristöä, jonka osatekijöitä ovat rakennukset, rakennelmat, rakennusryhmät ja rakennetut alueet. Entä mitä on valtion rakennusperintö? Avarasti tulkiten se koostuu niistä tällä hetkellä olemassa olevista kaikenikäisistä kiinteistöistä, jotka valtio on joskus tarpeisiinsa toteuttanut tai käyttöönsä hankkinut. Valtiolla tarkoitetaan tässä yleensä keskusvaltaa
nykyaikaisine ja historiallisine olomuotoineen: esimerkiksi autonomian kaudella Suomessa toimi kaksi valtiollista rakennuttajaa, Suomen ja Venäjän valtiot. Valtion omistamat kiinteistöt muodostavat valtion rakennusperinnön erityisen osajoukon. Valtion kiinteistövarallisuuden ulkopuolelle rajautuvat esimerkiksi valtion kokonaan tai osaksi omistamien yhtiöiden kiinteistöt sekä perustuslaillisesti erityisasemassa olevien valtiollisten instituutioiden, kuten eduskunnan, kiinteistöt. Eduskunnan kiinteistöjä on muun muassa rakennussuojelulainsäädäntöä sovellettaessa kuitenkin käsitelty muiden valtion talojen tapaan.

Valtion rakennusperinnön koostumusta eriteltäessä on hyödyllistä huomata, että osa rakentamistarpeita synnyttäneistä valtion toiminnoista sisältyy ja on kautta aikain sisältynyt jokseenkin erottamattomasti itse valtion käsitteeseen ja vastaavasti kuuluu yksin valtion hoitoon. Valtion hallintokoneiston ohella näitä ovat esimerkiksi puolustuslaitos, vankeinhoito, rajanvalvonta ja tullilaitos. lukuisten muiden toimintalohkojen sisältyminen valtion tehtäviin on ollut ja on periaatteessa harkinnanvaraista. Esimerkkejä tällaisista sektoreista ovat sairaalalaitos, yliopistot ja korkeakoulut, maatalousoppilaitokset ja koulukodit.

Kyseinen jaottelu ilmenee valtion kiinteistöjen luovutustilanteissa: vankilan ja kasarmin kaltaisten kohteiden luovutus voi koskea vain itse kiinteistöä, jonka käyttötapa samalla vaihtuu. Eräs poikkeustapaus ovat valtiolta luovutetut henkilöstöasunnot. Sitä vastoin valtioon ”höllemmin” kytkeytynyttä toimialaa palvelleen kiinteistön luovutus usein liittyy koko toimialan siirtämiseen pois valtiolta, jolloin kiinteistön käyttötapa saattaa säilyä entisellään. Valtio-omistuksen lakattua kohteen kuulumisen valtion rakennusperintöön tavallisesti ratkaisee se, miten vahvasti valtiovaihe luonnehtii kohdetta ja sen historiaa.

Ote valtion omistamien kiinteistöjen luettelosta vuodelta 1873. Lähde: Senaatin arkisto, Kansallisarkisto.

Hajapiirtoja valtion rakennusperinnön historiallisesta muodostumisesta

Tänään fyysisesti tavoitettu valtion rakennusperintö on vain otos historiallisista rakentamistuloksista. Olevan rakennusperinnön analysointi ei välttämättä riitä kokonaiskehityksen hahmottamiseen jonkin hallinnonalan tai toimintasektorin osalta, vaan tätä varten on perusteellisesti tunnettava kulloinkin tarkasteltua toimialaa palvelleen rakennuskannan muodostuminen ja muutoshistoria purettuja rakennuksia myöten.

Olisi epätarkoituksenmukaista kysyä, mistä valtion rakennusperintö koostui jonakin menneisyyden ajankohtana, vaikkapa vuonna 1873. Sitä vastoin vastaava kysymys kohdistettuna valtion kiinteistöomistuksiin tuottaisi valaisevan vastauksen, sillä aiemmin, kuten myös tänään, valtion tiettynä ajankohtana omistamat rakennukset ovat periaatteessa yhtä kuin valtion samana ajankohtana toiminnassaan tarvitsemat tilat.

Senaatin arkistosta Kansallisarkistossa tavataan mielenkiintoinen luettelo valtion vuonna 1873 omistamista rakennuksista (lukuun ottamatta sotilasrakennuksia) lääneittäin ja paikkakunnittain. Luettelossa ainoa käyttötavan ohella kirjattu perustieto on huoneluku. Suuriruhtinaskunnan hallintopalatsin, senaatintalon, huoneluku (227) on suurin. Muita huoneluvultaan mittavia kohteita ovat lapinlahden sairaala, Kakolan vankila, Evon metsäinstituutti ja Mustialan maatalousinstituutti. Turun entinen Akatemiatalo oli varsinainen monikäyttörakennus, jonka tiloihin oli sovitettu kahdeksan eri valtiotoimijaa (huoneluku ilmoitetaan kunkin kohdalla erikseen). luettelossa useimmin esiintyviä rakennustyyppejä ovat muiden muassa viljamakasiinit, tullitalot, luotsituvat, lääninvankilat ja -sairaalat sekä toistakymmentä rautatieasemaa modernina lisäyksenä valtion rakennuskantaan.

Luettelosta vuodelta 1873 saa yleiskuvan siitä, miten ja millaisissa konkreettisissa puitteissa valtio toimi pääkaupungissa, läänikeskuksissa, muissa kaupungeissa ja maaseudulla. luetteloa voidaan lukea eräänlaisena tilannekatsauksena juuri ennen valtion rakennuskannan moninkertaistanutta rakennustoimintaa 1800-luvun loppukymmeniltä 1900-luvun alkuun. Sen sijaan, että joillakin toimialoilla olisi aiempaan tapaan toteutettu joitakin rakennuksia välttämättömimpään tarpeeseen, ratkaistiin nyt monen toimialan kaikki ajankohtaiset tai näköpiirissä olleet tilatarpeet käytännöllisesti katsoen yhdenaikaisesti toteutettujen mittavien rakennusohjelmien puitteissa. Monet ajanjaksolla tyydytetyt rakentamistarpeet koskivat 1) aivan uusia valtion toimintoja, kuten asevelvollista kansallista sotaväkeä vakinaisen väen ja reservin majoitustiloineen, opettajaseminaareja, koulukoteja, aistivialliskouluja tai 2) perinteisten toimialojen rakennuskannan perusteellista uudistamista, mistä hyvänä esimerkkinä on vanhojen lääninvankiloiden korvaaminen uudenaikaisilla sellivankiloilla. Kyseisinä vuosikymmeninä valtio rakensi myös suuren määrän koulutaloja ja sairaaloita. Erityisen oman lukunsa muodostavat ajanjaksolla toteutetut monet tieteen ja taiteen rakennukset ja kulttuurilaitokset. Valtion rakennustoimintaa olivat myös sotaan varautuneen keisarikunnan 1910-luvulla pääasiassa eteläisessä Suomessa toteuttamat lukuisat ja laajat kasarmialueet sekä mantereelle ja saariin sijoitetut linnoitusjärjestelmät.

Kruunun rakentamistulokset autonomian ajan viimeisiltä vuosikymmeniltä muodostivat valtion keskeisen toimitilavarannon aina 1900-luvun puoliväliin ja monella hallinnonalalla meidän päiviimme saakka. Valtion rakennustoimintaa itsenäisessä Suomessa esitellään seuraavassa vain muutamin karkein vedoin. Valtiollisen itsenäisyyden alkukymmeninä valtion rakennustoimintaa luonnehtivat muun ohella aivan uudet tai uudistavat rakentamistarpeet. yksi painopistealueista oli puolustusvoimat. Uuden aselajin, ilmavoimien, tarpeisiin nousi useita tuki kohta- ja majoitusalueita (Utti, Kauhava, Immola, luonetjärvi), autokomppania sai kasarmin Helsingin Töölöön (Taivallahden kasarmi) ja kertausharjoitusjärjestelmää palvellut kasarmialue toteutettiin Niinisaloon. Muutoin puolustusvoimiin liittynyt mittava rakennustoiminta 1920- ja varsinkin 1930-luvuilla käsitti kasarmeja, sairaaloita, puolustusteollisuuden rakennuksia, varikkoja, harjoitusalueita sekä linnoitusrakentamista maalla ja merellä. Vankeinhoidon lippulaivoiksi Kakolan ja Helsingin Sörnäisten vankiloiden rinnalle tulivat vankeinhoidon uusinta kansainvälistä kehitystä myötäilleet suuret maatalouskeskusvankilat, etenkin Sukeva Sonkajärvellä ja Konnunsuo Joutsenossa.

Ylipäätään valtion rakennustoiminta 1920- ja 1930-luvuilla kertoo valtion kansalaisiin kohdistaman huolenpidon luonteesta ja ulottuvuuksista. Esimerkkien luettelo ulottuu terveydenhoidon rakennuksista sekä kouluista ja postitaloista muun muassa kahteen valtion alkoholistihuoltolaan lapinjärvellä ja Perniössä. Valtion merkittävämpi rakennustoiminta sotienjälkeisinä vuosikymmeninä kohdistui muun muassa varuskuntarakentamiseen, yliopisto- ja korkeakoulurakentamiseen ja virastotaloihin. läänikeskusten ulkopuolisiin kaupunkeihin ja kuntiin toteutetut lukuisat valtion virastotalot lyhensivät kansalaisten ja valtion välimatkaa hyvinvointivaltion tavoitteita kuvastaen. Kattavasti tuli esiin valtion kehittyminen kansalaisten huolehtijasta ja valvojasta subjektiivisia oikeuksia omaavien kansalaisten palvelijaksi ja tukijaksi. Kiinteistöjen luovuttaminen valtion omistuksesta erottuu omana kestävänä säikeenään kautta valtion kiinteistöhistorian tapahtumainkulun. Valtion luovutukset sotien jälkeisellä kaudella eivät olleet sinänsä uudenlaista toimintaa, mutta uutta oli uudelleenjärjestelyjen volyymi: Keskussairaalauudistus 1950-luvulla siirsi sairaalarakentamisen valtion ulkopuolelle. Edelleen 1990-luvulla valtio luovutti kunnille ja kuntainliitoille huomattavan joukon ammatillisia oppilaitoksia, joukossa historialliset Mustialan ja Evon laitokset. Sitten 2000-luvun alussa toteutetun yliopistouudistuksen yhteydessä yliopistojen ja korkeakoulujen koko rakennuskanta siirrettiin pois valtion omistuksesta. Vuonna 2012 käynnistetty puolustusvoimauudistus tiesi huomattavan monen kasarmialueen, linnoitussaaren ja muun sotilaspaikan lakkauttamista ja luovuttamista.

Valtion rakennusperinnön erityisyydestä

Edellytykset tunnistaa valtion rakennusperinnön merkityksiä ja erityispiirteitä ovat tuntuvasti vahvistuneet ja monipuolistuneet 1960- ja 1970-luvuilta, jolloin valtion rakennusperintöä ensi kerran tarkasteltiin kokoavammin rakennussuojelun kannalta ja yleensä kulttuuriympäristön osana. Taustalla on ollut tieto- ja kokemuspohjan tukevoituminen tutkimuksen, kohdetuntemuksen ja arvojen pohdintaan aktivoivan suojelutoiminnan laajenemisen myötä. Valtion rakennusperinnön tarkasteluun on totuttu soveltamaan samoja näkökulmia ja kriteereitä, jotka on vakiinnutettu yleensä rakennusperinnön tarkastelun välineiksi. Ne kiinnittävät muun ohella huomion kohteen ikään, rakennushistoriaan ja säilyneisyyteen. Valtion rakennusperintöä voidaan lukea lähempää, kun otetaan huomioon sen spesifit piirteet. Näistä hahmotellaan seuraavassa kahta, nimittäin valtakunnallista luonnetta ja toimialojen rakentamis- ja tilantarpeiden erityislaatua.

Kuopion kuvernöörintalon pääkerros Yleisten rakennusten ylihallituksessa laaditun piirustuksen mukaan. Kuva: RakennushallitukSen piirustusarkisto, Kansallisarkisto.

Valtakunnallinen luonne

Valtion rakennustoiminta on aina viime kädessä valtakunnallista toimintaa, ajatellaan sitten rakentamistarpeiden määrittämistä maanlaajuisesti ja toimialakohtaisesti jonkinasteisen valtakunnansuunnittelun puitteissa tai rakentamistuloksia tuottaneita hallinnollisia prosesseja, keskusjohtoista rakennuttamista ja suunnittelua. Alueellisten ja paikallisten erityispiirteiden esiintyminen on poikkeuksellista.

Valtion kohteiden suhde ympäristöönsä vaikuttaa usein  ambivalentilta; ne ovat väistämättä ympäristönsä osatekijöitä, mutta niiden relevantti vertailutausta on yleensä muualla, kulloisenkin toimialan maanlaajuisessa rakennusperinnössä. Eräs seikka, jossa valtion rakennustoiminnan valtakunnallinen luonne ilmenee, on valtion toimintojen ja niiden tarvitsemien rakennusten ja tilojen sijoittelu. Tässä eri aikoina ja eri toimialoilla sovellettujen periaatteiden ja painotusten voi nähdä heijastavan muun ohella keskusvallan ja lainsäätäjän tulkintoja valtion tehtävistä, yhteiskunnan tilanteesta ja kehittämistarpeista, jopa sotilaallisista uhkakuvista.

Historiallisesti valtion talojen sijoittelussa erottuu joitakin perusperiaatteita. Majakoiden, linnoitusten ja muun muassa tulli- ja rajavalvonnan toimipisteiden sijoittelu ratkaistiin luonnollisesti toiminnan vaatimusten mukaan. Esimerkkejä ohjelmallisesta sijoittelutavasta, valtion mittavampien laitoskompleksien viemisestä asutuskeskusten ulkopuolelle ja kaupunkien liepeille, tarjoavat muun muassa sotienjälkeinen varuskuntarakentaminen, uudempi yliopisto- ja korkeakoulurakentaminen, maatalousvankilat ja suuret mielisairaalat (lapinlahti Helsingin, Niuvanniemi Kuopion ja Pitkäniemi Tampereen kupeessa). Erityisesti valtion toimitilojen sijoittelu tiukasti maan hallinnollista jäsentelyä seuraten korosti sijoitteluratkaisujen valtakunnallisuutta. Sijoittelutapa luonnehti valtion rakennustoimintaa etenkin autonomian kaudella. Sijoituspaikkoina tulivat kysymykseen joko pääkaupunki tai (historiallisten) läänien pääkaupungit. Helsinki kehittyi keskushallinnon, ministeriöiden ja  keskusvirastojen tyyssijana. läänikeskuksissa valtion rakennusten paletti käsitti verraten vakiomuotoisen valikoiman valtion toimitiloja. Esimerkiksi autonomian ajan Kuopiosta löytyivät muun muassa lääninhallituksen rakennus, maanmittauskonttori, vankila, kasarmialue, lääninsairaala ja koulutaloja sekä kuurojenkoulu ja sokeainkoulu.

Havainnollisuudessaan paraatiesimerkin valtion rakennustoiminnan valtakunnallisen luonteen ilmenemisestä rakennushankkeen kehittelyssä, suunnittelussa ja kohteiden sijoittelussa tarjoavat Suomen ensimmäisen asevelvollisen sotaväen laajat kasarmialueet, joita 1880-luvun alkupuolella toteutettiin kahdeksan kappaletta, yksi kullekin uudelle tarkk´ampujapataljoonalle. Kuhunkin läänikeskukseen osoitettiin yksi pataljoona kasarmeineen ja erillisine ampuma-alueineen. Pääkaupunkiin, missä valtion kaikkea rakentamista ohjasi alusta pitäen edustavuuden yleistavoite, kasarmirakennusryhmä rakennettiin kivestä, mutta muualla puusta, vieläpä kaikkialla yhden ja saman, yleisten rakennusten ylihallituksessa laaditun suunnitelman pohjalta. Paikallisten olosuhteiden vaikutus rajoittui kasarmikompleksin sovittamiseen kaupungin puitteisiin liikenneyhteyksiä silmälläpitäen ja rakennusryhmien sijoitteluun kasarmille osoitetun paikan topografiaan mallisuunnitelman ohjeistusta noudattaen.

Toimialojen tarpeet

Valtion tilantarpeet, toiminnan fyysiset puitteet, ovat huomattavan moninaiset.  rakennustyyppien kirjo ulottuu majakasta ja metsäkämpästä vankilaan ja kasarmiin, presidentin virka-asunnosta virastotaloon ja edelleen historiallisiin linnoihin ja muihin museo- ja nähtävyyskohteisiin. Käyttötapa ja -tarkoitus luonnehtivat ja selittävät rakennusta, sen tilajärjestelyjä ja arkkitehtuuria. Funktio on kohteen ominaisuus ja sen piirteiden selittäjä. Tarkastelukulmaa voidaan tiivistää kohdentamalla huomio siihen ”ainekseen”, jonka aikaansaaminen on ollut rakentamisen perimmäinen tarkoitus. Voidaan puhua ydinpiirteistä. Nämä eivät olleet sidoksissa esimerkiksi tyylillisiin muutoksiin tai rakentamisen tekniikan uudistumiseen. ydinpiirteet ja niiden muutokset ovat avainasemassa, kun kohde sijoitetaan toimialan rakennettuun kehityshistoriaan tai kohdetta tarkastellaan toimialan ideologisen kehittelyn ilmentäjänä; rakennusaika ja arkkitehtuuri jäävät sivuasemaan. Asian havainnollistamiseksi esittelen seuraavassa kaksi elementaarista esimerkkiä ydinpiirteistä, toisen sotilas- ja toisen vankilarakentamisen alalta.

Sisäkuva Ouluun 1880-luvulla rakennetun Suomen asevelvollisen sotaväen kasarmikompleksin miehistörakennuksesta: leveä sivukäytävä soveltui monitoimitilaksi. kuva: Pohjois-Pohjanmaan museo.

Kasarmirakennuksen päätehtävä on tarjota sotilaille majoitustilat. ydinpiirteeksi voidaan tunnistaa miehistön majoituskerros tupineen. Suomalaisessa kasarmiarkkitehtuurissa vallitsevaksi majoituskerroksen rakenneratkaisuksi tuli leveä sivukäytävä. Se tavataan ensimmäisen kerran pääkaupungin suomalaisen kasarmin (nykyisen Kaartin kasarmin) 1820-luvun alkupuolella valmistuneessa miehistörakennuksessa. Ratkaisua ei tunneta venäläisestä kasarmiarkkitehtuurista. Alun jälkeen miehistön majoituskerrosten järjestäminen leveän sivukäytävän varaan vakiintui meillä vallitsevaksi. Ratkaisu tavataan muun muassa asevelvollisen Suomen sotaväen miehistörakennuksissa 1800-luvun lopulta ja siihen nojauduttiin vielä kasarmiarkkitehtuurin kehittämisessä 1920- ja 1930-luvuilla. Sivukäytävästä luovuttiin sotavuosien jälkeen; 1950-luvulta eteenpäin kasarmien majoituskerrokset järjestettiin leveän keskikäytävän varaan, ja uudistus ilmeni muutoksina myös tupien ja koko rakennuksen mitoituksessa.

Toinen esimerkki on vankila-arkkitehtuurin piiristä. Kansainvälisiin esikuviin perustunut sellivankila omaksuttiin meillä viimeistään 1870-luvulla. Perusratkaisuja oli kaksi: päiväsellisiipi käsitti alhaalta ylös avoimen keskitilan, panoptisen hallin sivuparvineen, yösellisiipi taas pienten makuusellien rivit keskellä ja sivukäytävät ulkoseiniä vasten. Sellivankilan periaate on säilynyt, mutta ennen pitkää vankeinhoidon toiminnalliset tarpeet edellyttivät muutoksia perusratkaisuihin. Niinpä päiväselliosastojen keskihallit katkaistiin välipohjin, ja täysin epäajanmukaisiksi jääneet yöselliosastot muokattiin perin pohjin tavanomaisen selliosaston kaltaisiksi. Muutokset, jotka juontuvat alkuperäisen toiminnan kehityksestä, eivät sinänsä köyhdytä kohteiden kulttuurihistoriallista merkitystä, sillä olennaista on vankilakäytön säilyminen ja vankilarakennuksen muotoutuminen vankeinhoidon vaatimuksia vastaavaksi. Tyypillistä kyllä, tällä hetkellä parhaiten säilyneet sellivankilan historialliset perustilatyypit tavataan rakennuksista, joiden vankilakäyttö on päättynyt ennen vankilatoiminnan vaatimien perustavien muutosten toteuttamista, päiväselliosasto Hämeenlinnan vankilamuseosta ja yösellisiipi Kakolan keskuslaitoksesta.

Taidehistorioitsija Henrik Liliuksen laaja arkkitehtuurihistoriallinen tutkimus (2004) vankilarakentamisesta Suomessa 1630-luvulta vuoteen 1845 nojaa näkemykseen funktion merkityksestä arkkitehtuurin vaikutustekijänä ja selitysperustana. Tutkimuksessa toimitiloja analysoidaan vankeinhoidoksi järjestäytyneen yhteiskunnallisen toimeliaisuuden ideologisen kehittelyn ja sitä vastanneen hallinnollisen aktiviteetin tuloksina. Uudistavine painotuksineen Liliuksen tutkimusmenetelmä rohkaisee lähestymään kaikenlaisia valtion rakentamistuloksia toiminnan vaatimuksiin keskittyen. Valtion rakennusperinnöstä voidaan tällä keinoin muodostaa entistä hienopiirteisempi ja selitysperustaltaan osuvampi kuva merkitysten ja merkittävyyksien erittelyn pohjaksi.

Kirjallisuutta

Halila, Aimo, Suomen rakennushallinto 1811–1961, Helsinki 1967.

Hanski, Jari, Hyödyllistä ja kaunistavaa. Senaattikiinteistöjen historia, Helsinki, Edita Publishing Oy, 2011.

Lahti, Juhana, Kauneus, käytännöllisyys, kestävyys. Valtion rakentamisen kaksi vuosisataa 1811–2011, julk. Senaatti-kiinteistöt, Helsinki, Edita, 2011.

Lilius, Henrik, Fängelsearkitektur i Finland ca 1635–1845, Acta Poenologica 2:1–3, Vankeinhoidon koulutuskeskus, Helsinki 2004.

Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja, julk. ympäristöministeriö ja Museovirasto, Rakennustieto Oy, 2001.

Yleisten rakennusten ylihallituksen painetut vuosikertomukset 1888–1919 (sisältyvät Suomen Viralliseen Tilastoon).