Mikko Härö, Museovirasto

Valtio vastuullisena kiinteistövarallisuutensa hoitajana

Kulttuuriympäristö on ihmisen jälkiä ympäristössä, tietoisesti aikaansaatuja mutta myös tahattomia, myönteisiä tai kielteisiä sivuvaikutuksia. Raja kulttuurin ja luonnon välillä on yhä keinotekoisempi. Ajatelkaamme vaikka valtion laajoja metsä- ja vesialueita tai kansallispuistoja, joihin kaikkiin sisältyy hieno kirjo kulttuuriperintöä. Luontosuhteemmekin on kulttuurisidonnainen.

Museoviraston arjessa kulttuuriympäristö muodostuu muinaisjäännöksistä, rakennetusta ympäristöstä, maisemasta ja perinnebiotoopeista, joiden säilyminen halutaan turvata. Tämä sivusto keskittyy valikoituihin, valtiolle kuuluviin osiin tästä kokonaisuudesta, rakennuksiin painottuen. Mukana kuitenkin ovat muiden muassa liikenneverkkoon liittyvät rakennelmat ja rakenteet sekä hieman muinaisjäännöksiäkin.

Valtion ja julkisen rakentamisen kaari on pitkä. Se ulottuu linnoista ja kuninkaankartanoista hyvinvointivaltion ja tietoyhteiskunnan konkreettiseen toteuttamiseen. Valtio on oman rakentamisensa ohella ohjannut ja tukenut muuta julkista rakentamista ja kaupunkien kehitystä. Valtion rakentamisessa on pyritty toisaalta kauneuteen, kestävyyteen ja tarkoituksenmukaisuuteen, toisaalta ajanmukaisuuteen, innovatiivisuuteen ja edustavuuteen. Siis rakennuskulttuuriin, jota kelpaa esitellä. Näin on syntynyt perintöä, jota on kannattanut myös suojella. Sama odotus koskee yhä valtion uudisrakentamista.

Suomen keskushallinto luotiin autonomisessa suuriruhtinaskunnassa 1800-luvun alkukymmeninä. Perusjaon ovat muodostaneet ministeriöt, keskus- ja muut virastot sekä läänin- tai aluehallinto. Teollistuminen, talouden ja tieteiden sekä kansalaisyhteiskunnan kehitys, sosiaaliset ja kulttuuriset tarpeet johtivat 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen valtion vastuiden ja tehtävien kasvuun sekä yhteiskunnan kehityksen lisääntyvään ohjaukseen. Tarpeisiin vastattiin mitä monimuotoisimmalla virastojen, hoivalaitosten, tutkimuslaitosten ja yliopistojen verkostolla. Nykyhetken näkökulmasta erityisiä olivat vuodet 1940–1980, varsinkin 1970-luku. Näinä vuosikymmeninä hallinnon kehittämisellä vastattiin hyvinvointivaltion rakentamisen tarpeisiin.

Hallintoa on vastaavasti uudistettu tai purettu 1980-luvulta alkaen. Ilmiö on kansainvälinen, sen syyt vaihdellen taloudellisia, ideologisia ja pragmaattisia. Valtio käsittääkin nykyisin, SeppoTiihosta lainaten, kolme osaa: viranomaiset, liiketoiminnan ja tuotannolliset tehtävät sekä julkiset palvelut. Budjettitalouden piirissä oleva hallinto on vähentynyt rajusti.

Valtio on samalla, 1990-luvulta lähtien, uudistanut kiinteistöhallintoaan. Kiinteistöjen hallintaa on keskitetty, rakennuksista on luovuttu ja suuria kiinteistöeriä on yhtiöitetty. Tämä on vaikuttanut myös valtion kulttuuriperinnön määrään ja vaalimiseen. Museoviraston aiempi, vuonna 1997 julkaisema Valtion rakennusperinnön vaaliminen onkin monilta osin vanhentunut. Sen perusajatukset ovat silti ajattomia ja mukana myös tässä verkkojulkaisussa.

Museovirastoon verrattavaa hallintoa on ollut maassamme, osana Ruotsia, vuodesta 1630 alkaen. Myös kruunun ja valtion rakennus- ja kiinteistöhallinnon juuret ovat kaukana menneessä. Kulttuuriperinnön vaaliminen sekä julkinen rakentaminen, rakentamisen ohjaus ja rakennusten hoito ovat jo pitkään kulkeneet käsi kädessä. Yhteistyö on ollut tietoisempaa 1800-luvun lopulta, jolloin maamme keskiaikaisia linnoja ryhdyttiin restauroimaan. Kulttuuriperinnöstä on muovattu ajassa muuttuvia tarinoita valtion, kansakunnan ja kansan menneisyydestä ja sen merkityksistä. Tältä pohjalta on suojeltu valtion omistamia kohteita. Suojelutoiminta on ollut hyvin johdonmukaista, lähes ohjelmallista 1960-luvulta lähtien. Aivan viime vuosina sen jatkuvuus on alkanut murtua.

On mahdollista, että jatkossa valtio pitää itsellään vain sen oman historian tai kansallisen merkityksen kannalta aivan keskeiset kohteet sekä ne kiinteistöt ja rakennukset, joita se tarvitsee omaan arkiseen toimintaansa. Valtion rakennus- ja laajemmin kulttuuriperintö on muun perintömme tavoin keskimäärin hyvin nuorta. Varsinainen haaste valtion muutoksissa ei olekaan perinteisempien, vakiintuneiden suojelukohteiden turvaaminen vaan se, miten valtio vaalii 1940–2000-luvuilla rakennettua kulttuuriperintöään.
Toinen, edelliseen läheisesti liittyvä haaste on, miten tunnistaa ja turvata valtion kulttuuriperinnön monimuotoisuus – käpykaristamoista, silloista ja pookeista Eduskuntataloon ja presidentin virka-asuntoon asti. Päätoimijoita tässä ovat valtion suurimmat kiinteistönhaltijat eli Senaatti-kiinteistöt, Metsähallitus ja Liikennevirasto. Museovirasto on onnekseen niiden kanssa hyvässä ja tiiviissä yhteistyössä. Eikä unohtaa pidä eduskuntaa, tasavallan presidentin kansliaa, ulkoministeriötä eikä Suomenlinnan hoitokuntaa, jotka kaikki ovat olleet tätä verkkojulkaisua laatimassa.

Kestävä kehitys, energiatehokkuus sekä rakennusten terveellisyys ja turvallisuus ovat rakentamisen ja kiinteistönpidon ajankohtaisimpia odotuksia. Ne istuvat vaivatta valtion rakennus- ja kulttuuriperinnön vaalimisen traditioon ja nykyisiin tavoitteisiin. Tämän julkaisun perusajatus on, että olevat rakennukset ja rakenteet ovat voimavara. Voimavaran aktiivinen, hyvä hoito turvaa rakennusten käytettävyyden ja samalla kulttuurihistoriallisten merkitysten ja arvojen välittymisen tuleville polville. Korjauksiin ryhdyttäessä huolellinen harkinta, riittävät ja ekonomiset selvitykset sekä muutosten minimoiminen vähentävät kustannuksia. Jos käyttöjen turvaaminen vaatii tiloihin muutoksia, kannattaa ne suunnitella rakennuksen ominaispiirteisiin tukeutuen. Edellä todettu pätee kaikkiin, uusiinkin rakennuksiin myös niihin joita ei haluta pitää varsinaisina arvokohteina.

Sivusto ja siihen liittyvä kirja ovat laajasti käyttökelpoisia. Erityisesti ne sopivat suurille, institutionaalisille omistajille, kuten julkistaustaisille ja muille kiinteistöosakeyhtiöille ja kunnille.